Se oli vain hipaisu.

Näin kuinka äidin huulet koskivat naapurin miehen poskea kesken tanssin.  Jähmetyin paikalleni sillä kauhu siitä että isä olisi nähnyt jääti niveleni. Olimme naapureilla kylässä, ja aikuiset olivat parin viinilasin jälkeen päättäneet soittaa levyjä ja tanssia. Me lapset leikimme olohuoneen laitamilla.

Isän mustanpuhuva olemus oviaukossa oli väärässä suunnassa, hän näki äidin vain tanssimassa, ei huulten liikettä. Yritin olla mahdollisimman normaalin näköinen. Jopa minä, pieni lapsi, tajusin että kyse oli vain eleestä, ilon ja tanssin spontaanista liikkeestä. Tiesin ettei isä tajuaisi.

Myöhemmin isä kuulusteli minua raivoissaan, oliko jotain tapahtunut. Olin varma että hän tappaisi äidin jos kertoisin, joten valehtelin silmät kirkkaina: "Ei mitään, ne vain tanssivat."

Isä ei tarvinnut tekosyykseen viatonta suukkoa, tanssi riitti. Pienet silmäparit seurasivat avuttomina äidin ahdinkoa, lentämistä vasten seinää, kaatumista lattialle.

Jälleen kerran sisarukseni ja minä vaiensimme äänemme kirkumisen alla, leikimme hitaammin, peläten, ja lopulta katsoimme toisiamme syvälle silmiin ja pakenimme ulos.

Mutta ulkonakaan ei ollut hyvä olla, sillä helvetti jatkoi elämistään vaikka kotioven laittoikin takanaan kiinni.