Hävitin vanhoja kirjoituksiani. Haluan aloittaa uudestaan, puhdistaa tieltäni epäoleellisen roskan.

Yllätyin taas siitä miten voimakkaana masennus iski pimeän kasvaessa. Olen jatkuvasti väsynyt, silmät eivät pysy auki kotiin tultua. Itken lähes mistä tahansa ärsykkeestä. Kun katson ikkunasta ulos kerään kaiken voimani etten särkyisi palasiksi juuri siihen, lämpöpatterin eteen, huonosti siivotulle lattialle.

Työpäivät menevät läpi naamareita vaihdellen, yksi ilme tuolle ja toinen toiselle ihmiselle. Kaikki tuntuu teeskennellyltä. Kuulen oman ääneni mutten ymmärrä mitä olen sanomassa, enkä voi lakata tuijottamasta kanssaihmisiä hämmentyneenä sillä en tajua mitään niistä viesteistä - sanallisista tai sanattomista - mitä he lähettävät.

Elän irrallaan todellisuudesta. Muut ovat kuplan tuolla puolen, ja reagoin kuin spanieli - päätä kallistaen - kun yritän ymmärtää mitä he minulle kertovat.

Tiedän tämän olevan ohimenevää mutta silti pelottaa. Pelottaa se lyijynraskas väsymys joka aikaansaa apatian. Pelottaa se että pystyn hädin tuskin hillitsemään itkukohtauksen aamubussissa.

Minä en pelkää - enää - että vahingoittaisin ketään ympärilläni. Pelkään vain että tulen yhä apaattisemmaksi, hidastun kunnes pikkuhiljaa ruumiini lakkaa toimimasta, sammun kuin kituva liekki marraskuun tuulessa.