Jo kauan sitten tapasin unirakastajani ensi kertaa. Mies oli nuori, tietysti, ja monella tapaa sellainen jota en normaalisti vilkaisisikaan. Kihartuvat, keskiruskeat hiukset. Välähtävä katse. Hän rakasteli minua kiihkeästi ja palvoen, täyttäen minut täydellisesti.

Pari yötä sitten hän tuli taas, tällä kertaa kaivaten. Unessa olin mieheni kanssa huoneessa josta oli suuri ikkuna toiseen huoneeseen. Ikkunassa oli verhot, jotka mieheni veti eteen nähtyään että toisella puolella joku katsoo sisään.

Minä menin ikkunalle, vedin verhoa eteen ja tuijotin rakastajaani silmiin anteeksipyytäen. Hän hymyili, kaivaten, kuin sanoen että "täällä olen, älä unohda minua". Yritin verhota vartaloani, aamutakki paljasti enemmän kuin tarpeeksi, ja rakastajani katsoi minua nälkäisesti. Tartuin verhoon ja painoin sen ikkunan sileää pintaa vasten. Unohda minut, minulla on rakkautta täällä, en tarvitse sinua enää.

Mieheni hyväili minua omistaen, minä katsoin tummaa lasia ja verhoja sen edessä hivenen katuen. Anna anteeksi. Hän siellä toisella puolella katsoi edelleen itsevarmasti minua: "Sinä tulet vielä takaisin. Kukaan ei palvo vartaloasi niin kuin minä, kukaan ei tyydytä sinua niin kuin minä teen."

Unirakastajani kihelmöi kupeissani vielä hereillä ollessani.