Se oli vain hipaisu.

Näin kuinka äidin huulet koskivat naapurin miehen poskea kesken tanssin.  Jähmetyin paikalleni sillä kauhu siitä että isä olisi nähnyt jääti niveleni. Olimme naapureilla kylässä, ja aikuiset olivat parin viinilasin jälkeen päättäneet soittaa levyjä ja tanssia. Me lapset leikimme olohuoneen laitamilla.

Isän mustanpuhuva olemus oviaukossa oli väärässä suunnassa, hän näki äidin vain tanssimassa, ei huulten liikettä. Yritin olla mahdollisimman normaalin näköinen. Jopa minä, pieni lapsi, tajusin että kyse oli vain eleestä, ilon ja tanssin spontaanista liikkeestä. Tiesin ettei isä tajuaisi.

Myöhemmin isä kuulusteli minua raivoissaan, oliko jotain tapahtunut. Olin varma että hän tappaisi äidin jos kertoisin, joten valehtelin silmät kirkkaina: "Ei mitään, ne vain tanssivat."

Isä ei tarvinnut tekosyykseen viatonta suukkoa, tanssi riitti. Pienet silmäparit seurasivat avuttomina äidin ahdinkoa, lentämistä vasten seinää, kaatumista lattialle.

Jälleen kerran sisarukseni ja minä vaiensimme äänemme kirkumisen alla, leikimme hitaammin, peläten, ja lopulta katsoimme toisiamme syvälle silmiin ja pakenimme ulos.

Mutta ulkonakaan ei ollut hyvä olla, sillä helvetti jatkoi elämistään vaikka kotioven laittoikin takanaan kiinni.

Sattumalta blogiini eksynyt temperamenttinen nuori nainen herätti minut talviunesta.

Alun väärinkäsityksen selvittyä havahduin hänen energisyyteensä ja kiinnostuin. Kun pääsin tutkimaan hänen blogejaan, vaikutuin siitä miten tarmokas ja taitava hän on. Oma apaattisuuteni alkoi hävettää minua.

Onko minussakin joskus ollut tuollainen määrää energiaa? Onko se tosiaan hävinnyt iän myötä näin tyystin?

Olen muutenkin pohtinut vanhenemista tuon tuostakin. En enää ikinä haluaisi olla teini, sen ajan tunnemyrskyjä ja epävarmuutta oli jo ensi kokemalla ihan tarpeeksi. Jos saisin valita olisin pysähtynyt jonnekin kolmen- ja neljänkymmenen väliin. Neljäskymmenes syntymäpäivä oli ensimmäinen jota kammosin:  alkaako tästä ehtoopuoli, alamäki joka vie viimeiselle tielle?

Vähän yli puolet tilastollisista elinvuosistani on jo eletty. Taitaa olla ihan normaalia pohtia jäljellä olevia.

Nuoret, jos teitä on tänne eksynyt lukemaan, paljastan teille karmean salaisuuden: ruumis vanhenee, mieli ei. Se tekee vanhenemisesta julmempaa kidutusta kuin mikään ihmisen keksimä.

Toki nuoruuden ailahtelevaisuus ja kuohu laantuu. Voimakkaimmatkin mielipiteet saattavat lientyä, ja "oikean" variaatioita tulee aivan liikaa lisää, kun oppii näkemään asioita monesta eri suunnasta ja mustavalkoisuus vaihtuu harmaan ja sateenkaaren sekoitukseksi. Se tosin lisää tuskaa, sillä kun mikään ei olekaan enää yksinkertaista eikä totuus helposti saatavilla, sydän tulee päivä päivältä raskaammaksi. Lopulta mielen valtaa halu antaa periksi, vyöttää laput silmille. Se kaikki syö energiaa. Se on vaarallista aikaa, silloin ihminen sortuu helppoihin ratkaisuihin, vihaan ja katkeruuteen.

Silti, kaiken aikaa, mieli elää ja kukoistaa. Ruumis alkaa narista pikku hiljaa yhä enemmän, kipuilee, jäsenet puutuvat ja rasituksen jäljet häipyvät yhä hitaammin, mutta mieli elää edelleen nuoruuttaan ja sadattelee ruumista joka laahaa perässä yhä pahemmin. Peiliin katsominen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi, kun kaikki rapistuu, kuivuu ja harmaantuu. En minä ole tuo ihminen, minä olen vankina täällä jossain sisällä, ettekö näe!

Jollain omituisella tavalla sitä on myös ruumiiseensa tyytyväinen. Minä saankin muuttua löysäksi, saan näivettyä, saan hidastaa vauhtia ja olla omahyväisen laiska. Jotkin muut arvot ovat syrjäyttäneet ulkonäön tai kestävyyden pois top 5 -listalta. Niiden on pakko, sillä tämä on ajan väistämätön vaikutus, sille ei voi mitään. Sopeudu tai tule hulluksi.

Luopuminen, tuo elämän karvain opetus.

Toinen on se ettet tehnytkään maailmaan mitään vaikutusta.

Suurin urotyö on että pystyy kahlaamaan elämänsä läpi tuhoamatta mitään liikaa. Väistämätöntä on, että tuhoaa jotain jossain määrin, mutta hyvyyttä on pitää tuhot mahdollisimman pieninä.

Ehkä kaikkein raskain sydän on isillä ja äideillä. He suorittavat mahdotonta tehtävää: kasvata lapsesi vahingoittamatta häntä. Täydellisiä vanhempia ei olekaan. Neuvolassa vanha kätilö sanoi joskus: "Et voi olla täydellinen äiti. Riittää että olet tarpeeksi hyvä." Tarpeeksi hyvä pitämän lapsesi terveenä, tarpeeksi hyvä pitämään lapsesi järjissään, tarpeeksi hyvä rakastamaan, rakastamaan, rakastamaan.

Sillä mikään muu ei merkitse mitään. Jos et ole rakastanut ketään, et ole jättänyt jälkeesi mitään.

Anna itsellesi, mikä sinun on.

Pitäisi muistaa rakastaa itseään. On niin vaikeaa hyväksyä arkipäiväänsä kun kaikki oleva huutaa "toistoa, toistoa". Tulee perjantai, ja lapset ovat nukkumassa, etkä yhtäkkiä löydäkään mitään tekemistä. Lepäät sohvalla kämmenet sylissä, mietit mitä tekisit ettet tulisi hulluksi. Jotain vaihtelua, kiitos.

Arki puristaa kämmenet nyrkkiin, ja sitä miettii mitä merkitystä millään on. Kaikki ympärillä on rakasta, mutta oma sielu on jäänyt hoitamatta. Missä vaiheessa jätin itseni kyydistä?

Miksi tunnen turhautuneeni kaikkeen? Olen elänyt elämäni Korkeampaa Tarkoitusta varten, jotain mystistä elämää jonka piti toteutua kuin itsestään, mutta intohimo hukkui jonnekin matkan varrelle enkä löytänytkään tehtävääni.

Olen vain tässä, miettien... Kupla vahvistuu ja maailma pyörii sen ympärillä.

Tässä ei ole enää mitään.

Ohitan sen kuin ei mitään, ja toivotan olemattomuuden tervetulleeksi. Tässä ei ole enää mitään, minä en ole enää mitään, enkä jaksa edes muistaa aikaa jolloin olin.

Syvyydestä sydämeeni kurottava käsi ei ylety. Ei se eikä muutkaan. Kuvittelen hymyileväni mutta jokin katseessasi kertoo etten onnistu.

Se on niin mustaa rakas.

Kuvittelet värittäväsi minua. Jokainen hetki jonka uhraat ruokkien kuvitelmaasi siitä että minut voi kesyttää vie sinut yhä kauemmas, tekee sinut yhä heikoimmaksi.

Minä sulkeudun joka puolelta.

En tiedä onko naisen elämässä sen surkeampaa hetkeä kuin löytää selaimen välimuistista tiedot, että mies on vakituinen kävijä seksitreffipalstalla.

Mikään ei muutu. Ne ovat kaikki kusipäitä.