Taas kerran on aika... Sisuskaluni muuttuvat nesteeksi yksi kerrallaan kouristusten ja hirvittävän kivun vuorotteluna. Kipu nousee ja soi minussa, sinfonia joka hakee vertaistaan. Särkylääkkeiden huume ei pääse kiinni säveleen, vaan kipu sykkii ja polttaa vatsaani rusentavina aaltoina.

Kylmä hiki takertuu vaatteisiin ja nihkeät luomet suojelevat särkyneitä silmiäni valolta.

Entinen - hyvin kaukainen - kumppani joka näki kohtaukseni ensi kertaa pelästyi toden teolla. Hän vei minut sairaalaan. Sen jälkeen olen ollut milloin missäkin, milloin kenenkin suurennuslasin alla. Mikään ei auta.

Olen tärissyt, vapissut, ryöminyt uikuttaen pitkin lattiaa. Olen itkenyt äänettömiä kyyneleitä, kun kipu ei salli äänen kulkevan. Olen luullut ja toivonut kuolevani. Tässä minä olen. Edelleen. Ja kipu puristaa taas keuhkoni tyhjäksi, hampaat puristuvat yhteen ja huulet nousevat niiden edestä.

Kuinka odotankaan sitä hetkeä kun polte hellittää, lihakset raukevat ja tajuntani hämärtyy. Lepoa.