Luulisi että kevään edetessä mieli voisi paremmin, mutta minulle on käymässä päinvastoin. Miten se on mahdollista?

Joskus kauan sitten kevät oli minulle uudistumisen ja kiihkon aikaa. Silloin mieli ja keho tuntuivat vereviltä ja pystyviltä. Nyt on toisin. Ahdistus tuntuu voimistuvan, suru pyrkii silmiin ja hartioille vaikken ymmärrä miksi. En halua masentua taas. En edes juo juuri lainkaan silloinkaan kun saisi, koska alkoholista tulee vielä huonompi olo.

Tänään olin taas vähällä puhjeta itkuun bussissa. Joka jäsentä kalvaa kauhea väsymys, en muista enää mitään mitä piti tehdä, ja sen minkä muistan jätän tekemättä koska en vain yksinkertaisesti jaksa.

Tiedän että minulla on kaikki hyvin. Hoen sitä päässäni joka päivä. Rakastan lapsiani enemmän kuin elämää ja kaipaan heitä joka hetki kun olen poissa. Ehkä tämä johtuu juuri siitä.

Joskus epäilen että peräkkäisten raskauksien jäljiltä jäi käsittelemätön moninkertainen raskauden jälkeinen masennus. Hoitamaton ahdistus, joka ei ehtinyt haihtua ennen kuin tuli uusi lapsi. Sitten kun ei enää tullut lapsia ei ollut aikaa hoitaa itseään, ei uskallusta sanoa ettei kaikki ole hyvin, että äiti itkee ihan oikeasti joka päivä.

Enää en voi saada lapsia, joten ei ole pelkoa että taakka kasvaisi lisää.

Jäljelle jäi vain epämääräinen irrallinen olo. Vaellan töihin ja takaisin, tulen kotiin ja toimin mekaanisesti iltaan asti. Suvantohetkinä horjun mielessäni rotkon reunalla, haparoin kiinni hennoista tukisäikeistä, etten valuisi kasaan olohuoneen lattialle.

Ainoa toivoni on että tämä menee ohi. Jos ajattelisin että tätä jatkuu määräämättömiin, joka päivä, en kerta kaikkiaan enää kestäisi. Repeäminen on jo aivan liian lähellä.