Oli pitkä hyvä kausi, niin kauan pysyin poissa täältä, mutta talven pimeys painaa taas keuhkojani kasaan.

Tunnen itkun odottavan. Se on yhden tai kahden nielaisun päässä, tumman samea vyöry silmien takana odottamassa että annan periksi. Taas. Pääni sivuilla on hämärät laput, en näe ympärilleni ja aurinko on piiloutunut ikuisesti syvenevään usvaan taivaanrannan reunalle. Tämä aamu on harmaampi kuin eilinen, hitaampi kuin ennen.

Töiden lomassa juutun ikkunalle tuijottamaan harmaata seinää, jonka läpi katson maailman liikkuvan, ääneti, hidastettua arkipäivää. Pelkään itseäni.

Kun lapseni huutavat tunnen käsieni tärisevän. Pelkään itseäni. Paloittelen illallisaineet ja työnnän punaiset kauhukuvat taaksepäin, vaikka pelottaa en usko menettäväni kontrollia. Hengitys ähkäisee ja salpautuu kun ahdistus rutistaa sydämen sekunnin murto-osaksi ja vapauttaa sen yhtä nopeasti.

Enemmän kuin itseäni pelkään tuota nimetöntä, jonka raskaiden liikkeiden aikaasaama viri sormeilee selkääni herkemmin kuin aavistus. Jos käännyn oikein nopeasti, saatan nähdä siitä vilauksen, mutta aina se saapuu uudelleen. Se painaa selkääni kumaraan ja tekee silmäni raskaiksi, se syö hymyn huuliltani ja laskee mieleeni tummia purojaan.

Joskus, kun olen melkein hyväksynyt sen syleilyn, jokin minussa pakottaa hengittämään syvempään kuin ennen ja nousemaan suoremmaksi.

Silloin melkein näen valon sumun seasta.