En voi mennä enää parvekkeelle. Pelkään kaiteita, niiden rajoituksia, sitä että ylitän ne.

Rakastan elämää, mutta pelkään sitä, pelkään kaikkea mitä huominen tuo. Haluan eristäytyä maailmasta lopulisesti. Olla omassa lokerossani ilman häiritseviä ihmisiä. Olen sosiaalisesti vammainen.

Jokin tässä maailmassa kiehtoo silti minua. En halua jättää sitä sikseen. Sen vuoksi pakenen parvekkeelta sisään hyvissä ajoin. Olen vereslihalla koska rakastan ja kärsin, mutten voi näyttää sitä kenellekään.

Voi kunpa saisin rauhaa. Olla hiljaa, muutama kuukausi, ehkä vuoden.... En tiedä. Jokin minussa kytee hiljaisesti, tulta joka kalvaa ja syö sisintäni ja itsetuntoani, mutta silti räksyttäen minulle ettei kannata vielä luovuttaa.

Kasvolihakseni ovat halvaantuneet yhteen ilmeeseen. Näe minut nyt.